Nyt on kyllä niin helvetin paha olo.

Se kämppis, joka on aina niin hyvällä tuulella, sano mulle vähä pahasti. Ensin se kysy et millane viikko mulla oli. Mullahan oli maailman depressiivisin ja surkein viikko. Noh, sitä se varmaan arveli, ja sen takia se sitä kysyi. Sit se kysy että millon mä oon muuttamassa pois. Mä sanoin, että mä en tiiä. Sanoin, että 1,5 kuukauden päästä ainakin tulen asumaan tässä mutta kun en tiiä jatkosta. Ja se sano että mun pitäis antaa kuukauden verran aikaa heille etsiä uutta. Että mä en yhtenä päivänä vaan päätä lähteä pois. Pakata kamani ja marssia ovesta ulos, ja jättää ne pulaan. No sanoin, että ei kyllä semmonen oo tullu mieleenikään. Ja otin hänen sanansa loukkauksena. Ja se viel sano, että eikö tää oo ny reilua pyytää sulta. Ja sit se marssi huoneesta ulos.

Loukkaannuin. Okei, se ON reilua pyytää, että mä annan varoitusta. Oon kyllä varovaisesti sanonu osalle kämppiksistä, että saatan olla Suomessa kesän -kaikille oon sanonu sen verran, että koulu loppuu toukokuussa. Mä en ole pakkaamassa salaa kamoja, ja yhtenä aamuna vaan marssimassa ovesta ulos. Eniten tässä kismittää se, että Hän koki että Hänellä on oikeus sanoa mulle, että mä en saa yhtenä päivänä vaan kamoja pois. Ihan niinkuin hän asuisi tässä enemmän kuin minä.

Ja ehkä myös reflektoitui oma tasapainottomuus -koska en ole tehnyt selkeäksi kämppiksilleni koska lähen. Toisaalta, kun en tiiä. En tiiä jäänkö tänne, mitä teen. Sekin ahdistaa, ja kämppikseni hyökkäsi heti siihen kohtaan missä oikein kolottaa.

Tää on ollu ihan kauhea viikko. Vuosiki on ollu IHAN törkeen kauhee mut se on oikeen kulminoitunu tähän viikkoon: aurinkoa on paistanu tuutin täydeltä, ja ihmiset heitelleet puistoissa yhdessä frisbeetä, ihastuneet, syöneet mansikoita piknik- reissuillain, ja vain mä oon niin kauheen ahdistunut kun olen yksin. Ei mulla ole kavereita. Enkä kyllä ees haluis semmosii kavereita jotka vaan heittelee frisbeetä pihalla.

Reaktiona kämppikseni puheisiin revin tietysti taas yhden rivin suklaalevystäni (jota oon syöny tänään yli puolet kun ei pitänyt alun perin ees avata....) ihan vain siihen vittuunnukseen, minkä sain hänen puheistaan.

Ehkä se suurin juttu tuossa hänen puheissaan oli se asenne muhun, ihan niiku mä olisin joku heikko ulkopuolinen -niiku varsinki tämän viikon oon kyl kai ollukki, ainaki ahdistunu- liimatainen joka olis saatava pois. Ihan niiku se haluais mut pois. Ihan niiku se ei tykkäis musta ollenkaan.

Mitä helvettiä tämä on. Aamulla toinen kämppis ei tervehtiny ollenkaan, ja se espanjalaisena sen tekee kyllä muutoin aina. Aina. Ovatko he liittoutuneet mua vastaan? Ovatko he puhuneet musta paskaa selkäni takana? Eivätkö he pidä musta? Onko minussa jotain vikaa? Miten minun pitäisi käyttäytyä? Huoh. Huonolle omatunnolle ei näy loppua, ja se kai se ongelma onkin kun sen huonous näkynee ulospäin.

:(

Haluan halata jotakin. Haluan rakkautta, haluan rakastaa. En halua huolia, en murheita, en hyljeksyntää, en arvostelua, en kilpailua, en vihaa, en pelkoa. Haluan rakkauden valtakuntaan. :(((((((((((((((((((((((((

Ja piti syödä nyt sitä suklaataki samperi ku tänää oli tarkotus laihduttaaki viel. Prkl. Pitääköhä tässä käyä kääntymäs pienellä kävelyllä....