Minä olen koko elämäni hävennyt perjantai-iltaisin yksin istumista kotona, koska minusta on tuntunut, että minun olisi silloin pitämässä hauskaa kavereideni kanssa.

Osasyy on pahis-isoveljeni, joka asiasta muistutti jokaikinen viikonloppu. Opin, että ihmisen on oltava ryyppäämässä perjantai- ja lauantai-iltaisin, tai muuten hän ei ole suosittu eikä cool. Ja ihmisenhän on oltava suosittu ja cool.

Tänään tajusin, näin perjantai-iltana, kun pari kämppistä lähti ilmeisesti ulos, että enhän minä edes olisi halunnut lähteä sinne. Miksi siis potisin huonoa omatuntoa? Miksi olen tähän asti aina podennut huonoa omatuntoa kotiin jäämisestä, kun tosiasia on, että minä pidän kotona olemisesta? Pidän myös hyvistä ystävistä, mutta pidän myös kotona olemisesta, JA EN TODELLAKAAN PIDÄ pubissa istuskelemisesta typerien juttujen äärellä, joihin olisi sosiaalinen velvoite osallistua heittämällä lisää typerää pinnallista juttua. Mikä helvetti on siis ongelmani? Minä saan tässä mitä minä haluan!

Katson elämääni liiaksi toisten ihmisten näkökulmasta, ja näin unohdan elää. Ajattelen, mitä minun pitäisi tehdä, mitä minun odotetaan tekevän, mutta en tarpeeksi mitä minä teen, ja mitä minä haluan tehdä.

En halua juoda alkoholia. Haluan syödä ehkä päivällisen sijasta jäätelöä. Haluan nukkua ehkä koko päivän.

Miksi minun pitäisi pyrkiä olemaan cool ja suosittu?

En ole cool enkä suosittu.

Voisin kuitenkin oppia rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Hyväksymään itseni kokonaisvaltaisesti. Hyväksymään elämäni kokonaisvaltaisesti. Ymmärtämään itseäni. Kuuntelemaan halujani. Vasta sitten voin toimia, ja vasta sitten voin edetä haluamissani asioissa.

Muiden miellyttämiseksi ei kannattaisi elää. Ei siis kannata pyrkiä olemaan cool ja suosittu. Kunhan olisi hyvä oman itsensä mielestä omassa pienessä-isossa mittakaavassaan.

Ei ole odotuksia. Muut eivät määrää. Jos muut tuomitsevat, se on muiden ongelma.

Luottaa omaan itseensä. Se kyllä tietää mitä tekee. Päästää se valloilleen. Kukkimaan.