Minun pitäisi tällä hetkellä olla pää höyryten lukemassa huomisaamun kokeeseen. Tittidiii.

Ja kaveri oli kirjottanu esseen edellisenä iltana, palauttanu sen ja saanu kiitettävän. Mä olin pohtinu sitä esseetä monta päivää, ja vaikka en oo vielä hakenukkaa esseetäni, sain varmasti huonon tai vähintäänkin keskinkertaisen. Miten viime syksynä sain niinkin hyviä arvosanoja mutta nyt keväänä kaikki tuntuu menevän päin sorsaa? Ehkä siksi, koska olen tänä keväänä opiskellut paljon vähemmän, ja käyttänyt aikaani laiskotteluun, stressaamiseen sosiaalisista suhteista (sitä että niitä minulla ei ole) jne.

Huomaan, että suomen kieltä kun kirjoittelen, niin se ei ota enää niin sujuakseen -tähän ollaan kolmen vuoden ulkomailla olon jälkeen päästy. Suomalaisia kavereita minulla kyllä on mutta heidän kanssaan puhun. Kielioppisäännöt, taivutusmuodot, syvemmät kielelliset tuottamiset (kuten tämä bloginpätkä) eivät olekaan enää selviö (meinasin kirjoittaa selkiö, ja olin että täh, onko tämä sana).

Minähän tapasin olla se tyyppi, joka spottasi (huom. spotata) pienetkin kielioppivirheet, eikä äidinkielen esseissäni ikinä ollut juuri yhtäkään kielellistä virhettä, vaikka muuten olivatkin päin persettä.

Toki jos tätäki kieltä alkais taas kirjoittaan niin mieleenhän se palautuis parissa päivässä. Mutta nyt, näin on näreet.

Itse asiaan, ahdistaa nämä ensimmäiset aurinkoiset päivät. Kaikki ovat heittelemässä frisbeetä pihalla, vain minä istun yksinäisenä sisällä stressaten huomaako joku että istun yksinäisenä sisällä (kyllä, voisin siis käyttää energiaani positiivisesti hyväksyen että istun yksinäisenä sisällä ja mitäs sitten tekisin, mutta ei, käytän energiaani negatiivisesti yrittäen peittää sen faktan että istun yksin sisällä).